DONNAN JA KAMUJEN KISAMATKA HÄMEENKYRÖÖN HELATORSTAINA 25.5.06
Tavalliseen arkeen – ruokailuihin, tarhailuun ja tuntien juoksemiseen – tulee aina silloin tällöin jotain poikkeuksia. Joskus joku ratsastaja tuo vähän ylimääräisiä herkkuja, toisinaan joku vaivautuu viemään kevätruohoa napostelemaan ja onpa sellaistakin tapahtunut, että on viety pesukarsinaan ja ruvettu pesemään ja saksimaan karvoja. Mutta tässä mennä viikoilla tämmöisiä poikkeuksia on ollut ihmeen usein. Nuo kaksi naista, Reijaksi ja Minnaksi kutsutut, käyvät toki muutenkin monta kertaa viikossa ratsastamassa ja harjaavathan nuo aina ja tuovat ne välillä herkkujakin, mutta parin viime viikon aikana ne ovat poikenneet selvästi tavanomaista useammin ja houkutelleet kummallisiin juttuihin.
Ensin oli se välipalojen syönti – AUTOSSA. Siinä isossa, joka seisoo kentän vieressä ja jonka olen pyrkinyt kiertämään kaukaa - minulla on suuria epäluuloja moisia kapistuksia kohtaan! Yhtenä päivänä nuo naiset kuitenkin hakivat minut karsinasta, ottivat sen pikkuisen Roger-poninkin mukaan ja yrittivät houkutella minua sen kanssa sisälle autoon. Mukana oli hirmuinen määrä väkeä ja nauhoja ja liinoja ja touhu vaikutti ihan kummalta. En olisi millään uskaltanut, mutta pakko oli lopulta. Eikä se sitten hassumpaa ollutkaan, siellä autossa sai nimittäin kourakaupalla porkkanaa, omenaa, sokeria ja leipää. Ja siellä poikettiin useamman kerran. Se alkoi tuntua ihan mukavalta.
Mutta ei tämä välipalajuttuun loppunut, sitten tuli sen kauneudenhoito innostus. Yhtenäkin iltana ne tulivat ihan kaksistaan, harjasivat, pesivät, leikkasivat ja taputtelivat. Ja sitten ne puunasivat niitä nahkaremmejä ja vaihtoivat puhtaita satulahuopia ja peittelivät minut vielä yöksikin, vaikkei ollut edes kylmä. Ja seuraavana aamuna oudot jutut jatkuivat - ruokaa tuotiin ennen kuin olin edes herännyt. Tallikaverit hörisivät ja kopistelivat kummissaan, kun niille ei annettu kuin tupsu heinää, vain Vihtorille ja Tyynelle kuuluttiin vietävän kunnon annokset. Ja sitten se harjailu ja kampailu jatkui. Tyyne ja Vihtorikin tuotiin aamuvarhain käytävälle ja niiden ratsastajat, Laura, Susanna ja Jenni, näyttivät touhuavan samalla tavoin: jalat käärittiin paksuihin paketteihin ja loimet laitettiin selkään ja ihan uudet riimutkin saimme päähän.
Annukin tuli heti aamusella talliin, jakeli jotain ohjeita ja sitten lähdettiin joukolla siihen isoon autoon. Tämä kerta ei ollut niin mukavaa. Ne laittoivat sellaiset seinät kiinni kylkiin ja käynnistivät auton. Vaikka kuinka kopistelin, meni pitkä tovi ennen kuin pääsin ulos. Ja silloin oltiin ihan oudossa paikassa, jossa oli paljon vieraita hevosia ja ihmisiä ja epäilyttävän näköisiä autoja piha täynnä. Sanoivat sitä Hämeenkyröksi.
Siellä ne juoksivat paikasta toiseen, satuloivat meidät pihalla ja sitten mentiin outoon maneesiin. Jännitti aika tavalla. Mutta ei siellä mitään ihmeellistä ollut, ravattiin, laukattiin ja hypättiin pari estettä ja mentiin sitten ulos. Siellä oli ratsastuskenttä täynnä esteitä. Minä ja Minna menimme meidän porukasta ekana niitä kokeilemaan.
Ei niissä mitään ihmeellistä muuten ollut, mutta se toinen este näytti ensisilmäykseltä vähän epäilyttävältä: aurinko paistoi takaa ja kummallinen varjo osui silmiin ja kun laukkakin oli mennyt sekaisin (Minna aina hermostuu joskus ja kiskoo ohjista ja mutisee jotain ristilaukasta, jota ei saisi mennä…) ajattelin, että parempi olla vähän varovainen ja katsoa ensin sivusta. Se oli vähän tiukkana, ratsastajani nimittäin ja sanoi että yli on mentävä ja meninhän sitten sen ja ne loputkin. Oli se sitten ihan tyytyväinen. Reijan kanssa tehtiin saman kuvio kohta perään, paitsi että Reijan kanssa hypättiin vielä viisi estettä enemmän, se oli joku uusinta. Siinä välissä Vihtori kävi radalla Lauran kanssa – sen mielestä se kakkoseste oli kanssa tosi kummallinen eikä se uskaltanut mennä siitä vasta kun kolmannella kerralla. Susannan kanssa se sitten suostui menemään sekä ekan että tokan kierroksen jo ihan suosista, kun oli saanut varmistuttua, ettei siinä ole mitään vaarallista.
Mariella (se on se Tyyne eli se suomenhevonen, jonka kanssa emme ole oikein väleissä…) kävi Jennin kanssa radalla kahteen otteeseen. Sitä me katteltiin sitten vielä siinä ruohonsyönnin ohessakin. Saivat sellaisen vihreän ruusukkeenkin ja niille taputettiin kovasti. Kahteen kertaan peräti. Sanoivat että Jenni ja Tyyne sijoittuivat, olivat kuudensia kummasakin luokassa (ne hyppäs niitä vähän korkeampiakin esteitä, me mentiin vaan ihan pikkusia, semmosia 70 centtisiä, niin kuin ne ihmiset sanovat). Susanna ja Vihtori olivat seitsemänsiä. Me oltiin Reijan kanssa kahdeksansia ja Minna kanssa sijalla 14. Ja siitä hyvästä sain kyllä sokeria ja leipää – mutta en semmoista ruusuketta. Olisihan se ihan sievä ollut, mutta en tiedä olisiko sitä enempää herkkuja silti saanut…
- Minna J.-